24.3.2003

Asian käsittely Äänekosken käräjäoikeudessa

Vastaus

B vaati, että kanne hylätään liian myöhään nostettuna tai perusteettomana.

Käräjäoikeuden tuomio 28.2.2000

Sopimusosituksen kohtuullistamista on vaadittava kohtuullisessa ajassa. Avioliittolain 106 §:ssä säädetty kuuden kuukauden määräaika antaa vain erään mittapuun kohtuullisuutta harkittaessa. Ositussopimus oli tehty samana päivänä kuin asianosaiset tuomittiin avioeroon eli 20.6.1996. Ositussopimuksen jälkeen oli A:n taholta lähetetty kaksi sovintoehdotusta asian ratkaisemiseksi, ensimmäinen 13.1.1997 ja toinen 14.4.1998. Haastehakemus oli saapunut käräjäoikeuden kansliaan 12.2.1999 ja annettu tiedoksi B:lle 15.2.1999.

Ottaen huomioon tuon asian kulun käräjäoikeus katsoi kanteen nostetuksi kohtuullisessa ajassa.

Todistelu näytti, ettei A ollut oleellisesti erehtynyt ositettavaan omaisuuteen kuuluvien erien eikä niiden arvon suhteen. Ositus oli toimitettu sovinnossa ja vieläpä A:n halutessa saada asian pois mielestään päästäkseen muuttamaan Ouluun ja saadakseen sieltä hankittua asunnon. Yhteisten lasten etu oli haluttu osituksella taata ja myös B:lle mahdollisuus omaisuuttaan myymättä pitää maatilatalouden kokonaisuuden itsellään. Ositusta oli harkittu pitkän aikaa ja kumpikin oli tutustunut omaisuutta koskeviin asiakirjoihin. Sekä A että B olivat kertoneet, että he olivat sopineet osituskirjassa määrätystä 400 000 markan tasingosta. Ottaen huomioon sopimusten sitovuuden periaatteen tärkeyden ei ollut näytetty niin painavaa syytä, että ositussopimuksen kohtuullistamiseen olisi aihetta.

Käräjäoikeus hylkäsi vaatimuksen sopimusosituksen kohtuullistuttamisesta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Esa Pekkarinen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 14.3.2001

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että sopimusosituksen kohtuullistamista koskeva kanne oli nostettava kohtuullisessa ajassa sopimusosituksen tultua lopulliseksi eikä perintökaaren 23 luvun 10 §:ssä säädettyä kuuden kuukauden moiteaikaa ollut noudatettava. Lakisääteinen moiteaika voi kuitenkin olla yksi lähtökohta arvioitaessa sitä, mikä oli kussakin tilanteessa kohtuullinen aika. Sellaisia seikkoja, joiden perusteella kohtuullista aikaa arvioitiin, olivat muun muassa puolisoiden asema, heidän olosuhteensa ja heidän mahdollisuutensa reagoida ositusta vastaan. Puolison passiivisuus katkaisi mahdollisuuden vedota väitettyyn kohtuuttomuuteen.

Ositusperuste oli syntynyt 22.11.1995, kun avioeroa koskeva hakemus oli tullut vireille. A ja B olivat 20.6.1996 tehneet sopimusosituksen.

Se, että puoliso ei nosta kannetta kohtuullisessa ajassa, tulkitaan niin, että hän on hyväksynyt sopimusosituksen. Tässä tapauksessa A oli reagoinut sopimusositusta vastaan ensimmäisen kerran 13.1.1997 ja toisen kerran 14.4.1998 toimittamalla sovintoehdotukset B:lle. Osituksen kohtuullistamiskanne oli pantu vireille käräjäoikeudessa 12.2.1999. A ei ollut esittänyt mitään syytä, miksi hän oli antanut kulua sovintoehdotusten välillä yli vuoden ja miksi hän oli nostanut kanteen vasta lähes vuoden kuluttua jälkimmäisestä sovintoehdotuksesta. Kaikki ne perusteet, jotka A oli esittänyt kohtuullistamisvaatimuksensa tueksi, olivat olleet hänen tiedossaan joko jo sopimusositusta allekirjoitettaessa tai pian sen jälkeen. Hän oli valituksessaan ilmoittanut, että hän oli heti sopimusosituksen tekemisen jälkeen ryhtynyt tutkimaan sen oikeellisuutta. Kohtuullista aikaa harkittaessa oli otettava huomioon myös B:n näkökulma. Kun A siitä huolimatta, että hänen sovintoehdotuksensa eivät olleet johtaneet edes neuvotteluihin, oli antanut aikaa sopimusosituksesta kulua kaikkiaan yli kaksi ja puoli vuotta, B oli voinut kohtuudella luottaa sopimusosituksen pysyvyyteen. Näihin seikkoihin nähden hovioikeus katsoi, ettei kannetta ollut pantu vireille kohtuullisessa ajassa eikä edellytyksiä osituksen sovitteluun ollut. Näin ollen hovioikeus ei ottanut kantaa siihen, oliko sopimusositus kohtuullinen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Korkalainen, Osmo Hänninen ja Jorma Rudanko (eri mieltä). Esittelijä Maija Hakkarainen-Ylänkö.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Rudanko lausui: Kanteen vireillepanoajan kohtuullisuutta arvioin toisin kuin enemmistö ja pysytän siinä käräjäoikeuden ratkaisun. Lisäperusteluina käräjäoikeuden ratkaisun perusteluihin lausun seuraavan. A ei ole jäänyt passiiviseksi, vaan on osoittanut käsittääkseni merkittävää aktiivisuutta asiassa. Pyrkimystä ratkaista erimielisyydet sovintoteitse ja ilman oikeudenkäyntiä on pidettävä kaikin puolin kannatettavana. A on esittänyt kaksikin sovintotarjousta. B on viimeistään ensimmäisen sovintotarjouksen saavuttua, vajaan seitsemän kuukauden kuluttua ositussopimuksen allekirjoittamisesta, tullut tietoiseksi siitä, että A on tyytymätön ositukseen ja vaatii siihen muutosta. B:kin on siten voinut lähteä siitä, että oikeudenkäynti on tulossa, ellei sovintoratkaisuun päästä. Tätä käsitystä on edelleen vahvistanut toisen sovintotarjouksen vastaanottaminen. B on saanut aikaa harkita molempia sovintotarjouksia. Oikeudenkäynti on ollut johdonmukainen seuraus siitä, että sovintotarjoukset eivät ole johtaneet tulokseen. Tämä lopputulos ei siten B:nkään näkökulmasta ole ollut yllättävä eikä kohtuuton. Näistä näkökohdista käsin en lue ajan kulumista ensimmäisen sovintotarjouksen jälkeen A:n haitaksi. Sillä seikalla, että A on ottanut vastaan ositussopimuksen mukaisen tasingon, ei ole, ottaen huomion kanteen sisältö, vireillepanoajan kohtuullisuuden arvioinnissa merkitystä.

Kanne on siten pantu vireille kohtuullisessa ajassa. Tämän vuoksi tutkin pääasian ja ryhdyn toimiin pääkäsittelyn toimittamiseksi jutussa.

Välitoimi

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely 15.11.2002.

Perustelut

A ja B ovat 20.6.1996 kirjallisesti sopineet omaisuutensa osituksesta. Sopimuksen mukaan kumpikin puoliso sai pitää kaiken yksin omistamansa omaisuuden ja kumpikin vastasi omista veloistaan. B:n tuli suorittaa A:lle tasinkona 400 000 markkaa 15.7.1996 mennessä. Kumpikin osapuoli sitoutui siihen, että osituksessa saatu omaisuus pyritään säilyttämään vähentymättömänä yhteisten lasten varalle ja ettei sopimusositusta tai siitä laadittua osituskirjaa moitita millään perusteella.

A on 12.2.1999 vireille panemassaan kanteessa vaatinut, siltä osin kuin siitä ei ole luovuttu, sopimusosituksen kumoamista kohtuuttomana tai ainakin sopimuksen sovittelua varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n ja avioliittolain 103 b §:n nojalla. Kanteen mukaan osituksessa oli A:n vahingoksi poikettu tasajaon periaatteesta. Sopimuksen tekemiseen oli vaikuttanut A:n silloinen henkinen tila ja vaikea neuvotteluasema sekä pakottava tarve saada nopeasti varoja asunnon hankkimiseksi.

Hovioikeus on hylännyt A:n kanteen, koska kannetta ei ollut pantu vireille kohtuullisessa ajassa. A on vaatinut tämän ratkaisun kumoamista ja asian palauttamista hovioikeuteen. Korkeimmassa oikeudessa on siten kysymys siitä, oliko kanne nostettu kohtuullisessa ajassa.

Kanteessaan A on kertonut, että hän oli sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen tajunnut menetelleensä harkitsemattomasti hyväksyessään itselleen selvästi epäedullisen sopimuksen. Hän oli ollut jo elokuussa 1996 tämän johdosta yhteydessä sopimuksen laatineeseen asianajajaan. Sen jälkeen hän on kolmen eri asianajajan laatimilla kirjeillä 13.1.1997, 14.4.1998 ja 14.8.1998 ilmoittanut B:lle, että hän piti sopimusta kohtuuttomana ja vaati kohtuuttomuuden oikaisemista. B on siten koko ajan ollut tietoinen siitä, että A oli tyytymätön tekemäänsä sopimukseen.

A on katsonut nostaneensa kanteen kohtuullisessa ajassa sen jälkeen, kun ne seikat, joihin kanne tultaisiin perustamaan, olivat hänelle selvinneet. Avioeroon liittyneen henkisen paineen ja ylirasituksen takia hän ei ollut heti ymmärtänyt ryhtyä sopimuksen kohtuullisuuden arviointia koskeviin toimiin. Avioeron jälkeen uuden oikeusriidan aloittamisesta päättäminen oli ollut henkisesti raskasta. Tiedon saaminen siitä, miten B:n kiinteistöjen arvo voitaisiin selvittää, oli ollut hankalaa ja aikaavievää. A oli pelännyt myös mahdollisesta oikeudenkäynnistä aiheutuvia kustannuksia. Hän oli selvitellyt asiaa sitä mukaa kuin hänen henkiset voimavaransa olivat sallineet. B:n tilojen metsistä hän oli saanut 22.11.1996, pelloista 18.8.1997 ja rakennuksista 2.4.1998 päivätyt arviot. Tämän jälkeen oli kanteen nostaminen viivästynyt vielä maksuttoman oikeudenkäynnin hakemisen takia.

Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa seuraavan.

Oikeusjärjestys rakentuu sille periaatteelle, että sopimukset sitovat niiden osapuolia ja että sopimusratkaisujen pysyvyyteen voidaan luottaa. Sen vuoksi sopimusosituksen kohtuullistamista koskeva kanne tulee nostaa mahdollisimman nopeasti sen jälkeen, kun kanteen perusteena olevat seikat ovat tulleet kantajan tietoon ja on käynyt ilmeiseksi, että sovintoratkaisuun ei päästä.

Laista ei ilmene ohjetta siihen, miten nopeasti tällainen kanne on nostettava. Oikeuskäytännössä on katsottu, että sen on tapahduttava kohtuullisessa ajassa. Kohtuullisuusarviointi riippuu kulloisestakin tapauksesta. Tällöin voidaan ottaa huomioon kanteen perusteena olevat seikat, esimerkiksi kuinka jyrkästi tasajaon periaatteesta väitetään poiketun ja mistä kantaja katsoo tämän johtuneen. Asiaan vaikuttaa myös se, milloin kanteen perusteena olleet seikat ovat tulleet kantajan tietoon. Ajan kuluminen on joka tapauksessa omiaan lisäämään vastapuolen luottamusta siihen, että sopimusositus jää pysyväksi. Sillä vaatimuksella, että kanne tulee nostaa kohtuullisessa ajassa, vähennetään sopimuksen pysyvyyteen liittyvästä epävarmuudesta aiheutuvia haittoja.

Kanteen nostamiseen kuluneen ajan kohtuullisuutta arvioitaessa ei voida antaa merkitystä pelkästään sille, kuinka nopeasti kohtuullistamista vaativa osapuoli on saattanut tyytymättömyytensä vastapuolen tietoon. Kanteen nostamisaikaa ei myöskään voi pitkittää vain toistamalla yksipuolisia kohtuullistamisvaatimuksia, ellei vastapuoli osoita edes neuvotteluhalukkuutta.

B:n omaisuus on lähes kokonaan muodostunut maatilakokonaisuudesta, jolla asianosaiset ovat asuneet. A:n on siten täytynyt jo sopimusta tehtäessä olla tietoinen B:n omaisuudesta ja näin ollen siitä, että sopimusosituksessa poikettiin tasajaon periaatteesta, vaikka hänellä ei olisikaan ollut tarkkaa tietoa eri omaisuuserien arvoista. Voidaankin päätellä, että alun perin A on ollut valmis osituksessa tyytymään vähempään kuin mihin tasajaon periaate olisi johtanut saadakseen nopeasti varoja uuden asunnon hankkimiseksi.

Kanteen nostamisen pitkittymistä voidaan tapauskohtaisesti perustella kantajan henkilöön tai hänen asemaansa ja olosuhteisiinsa liittyvillä seikoilla, esimerkiksi sairaudesta taikka anteeksiannettavasta tietämättömyydestä tai avuttomuudesta johtuvilla syillä. Hyväksyttävänä perusteena ei kuitenkaan voida pitää osituksen kohtuullistamista vaativan osapuolen omaa epävarmuutta siitä, johtaisiko oikeudenkäynti hänen toivomaansa lopputulokseen tai olisiko lopputulos oikeudenkäynnin vaatimien kustannusten ja vaivan arvoinen.

A on runsaan puolen vuoden kuluttua osituksesta 13.1.1997 ilmoittanut B:lle, että hän oli tyytymätön allekirjoittamaansa sopimukseen, ja ehdottanut sopimusosituksen muuttamista. Vaikka B ei ole osoittanut halukkuutta edes neuvotella sopimusosituksen vapaaehtoisesta tarkistamisesta, A on kannetta nostamatta toimittanut hänelle vielä toisen tarkistusehdotuksen yli vuoden kuluttua ensimmäisestä tarjouksesta eli 14.4.1998. Uusien sopimusneuvottelujen aloittamista A on vaatinut vielä kolmannella eli 14.8.1998 lähetetyllä kirjeellä. Tästä on kulunut vielä noin puoli vuotta kanteen vireillepanoon.

On sinänsä uskottavaa, että uuden asunnon hankkimisesta johtunut pikainen varojensaantitarve on vaikeuttanut A:n asemaa sopimusta tehtäessä. Yleisen elämänkokemuksenkin mukaan on ymmärrettävää, että avioeron aikaiset vaikeat olosuhteet ja niihin liittynyt henkinen paine ja ylirasitus ovat tuolloin huonontaneet hänen harkinta- ja päätöksentekokykyään ja että nämä seikat sekä avioerosta seuranneet elämänmuutokset taloudellisine vaikeuksineen ovat myös tämän jälkeen heikentäneet hänen kykyään toimia ja tehdä päätöstä kanteen nostamisesta. Sellaista sairautta tai muuta vastaavaa syytä, joka olisi estänyt häntä hoitamasta asiaa, ei ole kuitenkaan esitetty. A:n korostamat seikat kuten kanteen nostamisesta päättämisen vaikeus ja pelko oikeudenkäynnin kustannuksista viittaavat siihen, että A on ollut epävarma siitä, kannattiko hänen ylipäänsä ryhtyä oikeudenkäyntiin.

A on jo elokuussa 1996 kääntynyt asianajajan puoleen ja tuolloin saanut neuvon hankkia asiassa tarvittavat omaisuusarviot. Sen jälkeen hän on neuvotellut asiasta vielä kahden muun asianajajan kanssa. Kanteen nostamiseksi riittävien arvioiden hankkiminen B:n omistamista tiloista ei olisi väitetystä B:n yhteistyöhaluttomuudesta huolimatta voinut kestää yli puolitoista vuotta kuten nyt on tapahtunut. A:n ilmoittamat vaikeudet saada yhteyttä asianajajiinsa taikka useiden eri asianajajien käyttämisestä aiheutuneet lisähankaluudet eivät ole sellaisia seikkoja, jotka olisivat oikeuttaneet olennaisesti pitkittämään kanteen nostamista.

Yhteenvetona Korkein oikeus toteaa, että sopimuksen allekirjoittamisesta kanteen nostamiseen on kulunut yli kaksi ja puoli vuotta. Tähän aikaan on A:n kannalta sisältynyt myös passiivisia jaksoja. Niiden seikkojen, joihin kanne tultiin perustamaan, on edellä kerrotuilla tavoilla täytynyt kokonaisuudessaan selvitä A:lle jo pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Kysymyksessä olleissa olosuhteissa on myös B:n kannalta ollut epävarmaa, tullaanko kanne lopulta nostamaan, vaikka hän onkin tullut tietämään, että A oli sopimusositukseen tyytymätön ja halusi sitä kohtuullistettavan. Kun asiassa ei ollut missään vaiheessa edetty edes neuvotteluihin eikä kanteen nostamisen pitkittymiseen edellä lausutun mukaisesti ole muutoinkaan ollut hyväksyttävää syytä, Korkein oikeus katsoo, ettei A:n kannetta ole nostettu kohtuullisessa ajassa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Mikko Tulokas (eri mieltä), Lauri Lehtimaja, Eeva Vuori ja Markku Arponen (eri mieltä). Esittelijä Kristiina Laakso (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Esittelijäneuvos Laakso: A on allekirjoitettuaan osituskirjan 20.6.1996 jo 13.1.1997 lähettänyt sovintoehdotuksen B:lle. Sitä ennen hän oli hankkinut metsänhoitoyhdistyksen metsäarvion. Saadessaan sovintotarjouksen B on jo tullut tietoiseksi siitä, että A on tyytymätön ositukseen ja vaatii siihen muutosta. Saatuaan 18.8.1997 päivätyn arvion tilan pelloista ja 2.4.1998 päivätyn arvion rakennuksista A on toimittanut B:lle toisen sovintotarjouksen 14.4.1998 ja vielä 14.8.1998 kirjeessä vaatinut neuvotteluja riidan ratkaisemiseksi. A ei siis ole kohtuuttomasti pitkittänyt kanteen vireillepanoa. B ei ole voinut luottaa sopimusosituksen pysyvyyteen eikä kanteen vireillepano 12.2.1999 ole voinut tulla hänelle yllätyksenä. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsonee, että A on nostanut sopimusosituksen kohtuullistamista koskevan kanteensa kohtuullisessa ajassa sopimusosituksen allekirjoittamisesta.

Korkein oikeus kumonnee hovioikeuden tuomion. Asia palautettaneen hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se ilmoituksetta uudelleen käsiteltäväkseen.

Oikeusneuvos Arponen: Avioeroon 20.6.1996 tuomitut A ja B ovat samana päivänä sopineet omaisuutensa osituksesta. Kysymys on siitä, onko A nostanut sopimusosituksen kohtuullistamista koskevan kanteen B:tä vastaan kohtuullisessa ajassa sopimusosituksen allekirjoittamisesta.

A on kanteessaan vaatiessaan sopimusosituksen kohtuullistamista lausunut, että hän oli jälkeenpäin tajunnut menetelleensä harkitsemattomasti hyväksyessään itselleen selvästi epäedullisen sopimuksen. Sopiminen oli johtunut siitä, että hän oli tarvinnut tasingon 400 000 markkaa heti asunnon ostamista varten ja että hän ei ollut pystynyt harkitsemaan osituksen ja sen hyväksymisen koko merkitystä lääkärin todistaman ylirasittumisen takia. Sopimuksen oli laatinut asianajaja, mutta osituslaskelmaa ei ollut tehty.

A on kertonut olleensa sopimusosituksen 20.6.1996 tapahtuneen allekirjoittamisen jälkeen yhteydessä sopimuksen laatineeseen asianajajaan elokuussa 1996. Äänekosken metsänhoitoyhdistys on laatinut A:n pyynnöstä metsäarvion 22.11.1996. A:n sovintotarjous riidan ratkaisemiseksi on toimitettu B:lle 13.1.1997. A on 18.8.1997 saanut arvion tilan pelloista ja 2.4.1998 rakennuksista. Hänen toinen sovintotarjouksensa on toimitettu B:lle 14.4.1998. A on vielä 14.8.1998 B:lle toimitetussa kirjeessä vaatinut neuvotteluja riidan ratkaisemiseksi. Osituksen kohtuullistamiskanne on pantu vireille 12.2.1999.

A ei ole jäänyt passiiviseksi, vaan on toiminut asiassa aktiivisesti hankkiessaan selvityksiä ja tehdessään sovintotarjouksia B:lle, joka tilalla asuvana on tullut tietämään ainakin metsän ja rakennusten arvioinneista tilalla. B on tullut tietämään siitä, että A katuu tekemäänsä sopimusositusta, viimeistään saadessaan ensimmäisen sovintotarjouksen vajaat seitsemän kuukautta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Ensimmäisen ja toisen sovintotarjouksen välillä A on hankkinut tarpeellisiksi katsomiaan arvioita ja ollut kertomansa mukaan kirjeitse ja puhelimitse yhteydessä B:hen. A on vielä toisen sovintotarjouksen jälkeen lähestynyt B:tä kirjeellä vaatien sovintoneuvotteluja. Ottaen huomioon arvioiden ja sovintotarjousten tekemiseen vaadittavan ajan ja A:n huonot taloudelliset mahdollisuudet kanteen nostamiseen ennen oikeusavun antamista syksyllä 1998, hän ei ole kohtuuttomasti pitkittänyt kanteen vireillepanoa, joka ei kerrotuissa olosuhteissa ole voinut tulla B:lle yllätyksenä eikä B ole voinut kohtuudella luottaa sopimusosituksen pysyvyyteen.

Näillä perusteilla katson, että A on nostanut sopimusosituksen kohtuullisuutta koskevan kanteensa kohtuullisessa ajassa sopimusosituksen allekirjoittamisesta, ja hyväksyn mietinnön lopputuloksen.

Oikeusneuvos Tulokas: A:n kanteessa vaaditaan ositussopimuksen kumoamista kohtuuttomana tai ainakin sopimuksen sovittelua oikeustoimilain 36 §:n ja avioliittolain 103 b §:n nojalla. Perusteena hän on viitannut sopimuksen sisältöön ja solmimisolosuhteisiin. Osituksessa oli A:n vahingoksi poikettu tasajaon periaatteesta. Sopimusta tehtäessä oli käytetty hyväksi hänen vaikeaa neuvotteluasemaansa ja pakottavaa tarvettaan saada nopeasti varoja asunnon hankkimiseksi.

Hovioikeus on mainitsemillaan perusteilla katsonut, ettei kannetta ollut pantu vireille kohtuullisessa ajassa. Siihen kysymykseen, oliko ositussopimus kohtuullinen, hovioikeus ei ole ottanut kantaa.

Sopimusositus on lähtökohtaisesti osapuolia sitova ja lopullinen, kun sopimus on asianmukaisesti allekirjoitettu. Osapuolilla on kuitenkin oikeus myöhemmin vaatia sopimusosituksen julistamista pätemättömäksi tai sen kohtuullistamista, jos siihen ilmenee perusteita. Tällaisen kanteen nostamiselle ei ole laissa säädetty määräaikaa. Yleisistä sopimusoikeudellisista periaatteista; sopimuksen sitovuudesta ja vakiintuneiden varallisuussuhteiden suojaamisesta seuraa kuitenkin velvollisuus kohtuullisessa ajassa sopimusosituksen tekemisestä ja moiteperusteen ilmenemisestä vedota sopimuksen pätemättömyyteen tai kohtuuttomuuteen sekä sen jälkeen, jos sovintoa ei asiassa saavuteta, nostaa osituksen moitekanne.

Yhdellä säännöllä ei ole mahdollista määritellä, milloin reklamaatio on viimeistään esitettävä tai kanne nostettava. Määräaika riippuu ratkaisevasti moiteperusteesta ja kulloisenkin tapauksen olosuhteista. Sovellettaviksi tulevat sopimusoikeuden yleiset periaatteet. Mitä vahvemmat ja selvemmät ovat moiteperusteet, sitä vähemmän vaatimuksia on yleensä tarpeen asettaa reklamaatiolle ja sen esittämisajalle.

Hovioikeuden ei olisi tullut ratkaista kysymystä kanteen nostamisen määräajasta selvittämättä samalla kanteen perusteita. Menettely on ollut virheellistä myös siinä suhteessa, ettei A:lle varattu tilaisuutta hovioikeudessa esittää selvitystä määräajan arviointiin vaikuttavista seikoista.

Päädyn palauttamaan asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Korkeimman oikeuden enemmistön päätettyä ottaa välittömästi ratkaistavaksi kysymyksen kanteen nostamisen määräajasta, totean kantanani, että A on allekirjoitettuaan 20.6.1996 osituskirjan lähettänyt B:lle asianajajansa välityksellä 13.1.1997 sovintoehdotuksen. Viimeistään tällöin hänen on katsottava esittäneen osituksen muuttamista koskevan reklamaation. Ottaen huomioon sen, mitä asiakirjoista ilmenee ositussopimuksen selvästi tasajakoperiaatteesta poikkeavasta sisällöstä ja sopimusolosuhteista, en pidä reklamaatiota liian myöhään tehtynä.

Sovintotarjouksen jälkeisiä vaiheita on selostettu A:n muutoksenhakukirjelmässä Korkeimmalle oikeudelle ja niitä on selvitetty myös Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä. Tältä osin totean, että kanteen nostamista ovat viivyttäneet muun muassa omaisuutta koskevien arvioiden ja lausuntojen hankkiminen ja asianajajien vaihtuminen. Eräänä syynä asian pitkittymiseen on ollut A:n pyrkimys sovintoratkaisuun, josta häntä ei voida nykyisen oikeudenkäyntimenettelyn kalleus huomioon ottaen moittia.

Kanteen nostaminen on kestänyt verraten kauan. Ottaen kuitenkin huomioon sen, että ositussopimuksessa on selvästi poikettu avioliittolain periaatteista, sopimusolosuhteet viittaavat A:n vaikean neuvotteluaseman hyväksikäyttämiseen, reklamaatio on suoritettu kohtuullisessa ajassa ja B on sen ja myös myöhempien vaiheiden perusteella voinut varautua siihen, ettei sopimus ehkä muodostanut lopullista ositusta, katson kanteen laillisesti nostetuksi.